Keijo: Maailma hetkinä

lvjcdr015
cd-r, edition of 50

48:11

September 2009

Maailma syntyy (15:36)

Yön hetkinä (33:37)

recorded in Jyväskylä and Kuusankoski, Finland 2007–2009

cover by Keijo

*************

Maailma syntyy pohjautuu suomalaiseen luomistaruun. Laulutapa on sovellus siitä, millaiseksi se Keijolla muotoutui, kun hän oli sen oppinut 1990-luvun puolivälissä Jyväskylässä Ville Elonheimolta (joka puolestaan oli oppinut sen isoäidiltään). Usean vuoden ajan Keijo ja Ville (sekä vaihteleva kokoonpano muitakin) esittivät muinaisrunojen aineksista vaikutteita saanutta materiaalia.

Yön hetkinä on nimetty kappaleen aineiston syntyhetkien mukaan – öisin on auki ja kykenevä saamaan jotain kuuluville, kun kuulee toisin ja toista kuin päiväaikaan. Kappaleen äänimaailma muistuttaakin yötä – sitä velloo ja kuplii ja toisinaan jotakin kiinteytyy.

*

Maailma syntyy ('The World is Born') derives from the Finnish cosmogonic myth. The way of singing here is Keijo's adaption of the tradition he had learnt in the mid 1990s in Jyväskylä from Ville Elonheimo (who, by turn, had learnt it from his grandmother). For many years Keijo and Ville (and others) performed material influenced by ancient poems, such as this tale of creation.

Yön hetkinä ('At The Moments of Night') is named after the moments when the fragments of it were born – at night one is open and able to hear, when it is possible to hear other ways and other things than the day. The soundscape of the piece is like the night – you swell and churn, and sometimes something solid may come up.

***********

REVIEWS

"Maailma hetkinä on todella outo luomus. Se on hidasta, akustisen oloista ja katkonaista musiikkia, jonka päälle manataan niin Väinämöistä kuin muutakin. Maailma syntyy liikkuu siis kalevalaisessa luomismyytissä, yhdistäen minimalismia psykedeliaan. Se jää varsin hajanaiseksi ja ärsyttäväksi.

"Kiekon toinen kappale, Yön hetkinä on paljon kiinnostavampi, vaikkakaan ei yhtään monipuolisempi. Se on reilut puolituntia pienimuotoista vapaa-jazzia, joka muuttuu kuulijan korvissa ambient-vaikutuksiseksi, kitaran nakuttaessa kuin munniharppu. En yleensä erityisemmin perusta tällaisesta häröily-tajunnanvirrasta, mutta kappaleessa on jotakin hämmentävän kaunista, ja se toimii minulle erinomaisen hyvin. Se on sekava ja eheä juuri sellaisessa balanssissa, että se kiehtoo ja rauhoittaa, vaikka onkin hyvin levoton.

"Jos sattuu pitämään jazz-pohjaisesta noiseambientista, tämä kiekko voi olla erittäin hyvä hankinta. Useimpia muita se luultavasti vain ärsyttää. " (Jiituomas / Kuolleen musiikin yhdistys)

*

"Maailma hetkinä is a really weird work. It’s slow, acoustic-seeming and sporadic music, on top of which there are calls for Väinämöinen, as well as others. Maailma syntyy indeed moves within the Kalevala creation myth, combining minimalism with psychedelia. It’s a dissonant, irritating piece. The other track on the album, Yön hetkinä, is a lot more interesting, even though it’s not any more complex. It is a half-hour of minimalist free jazz, which becomes effectively ambient-like in the ears of a listener, as the guitar grinds on like a jew’s harp. I do not normally enjoy this sort of stream-of-consciousness stuff, but in this particular song there is something inexplicably beautiful, and it thus works really well for me. It is confusing and solid in just such a balance that it both fascinates and calms, even though it’s actually quite restless.

" If you happen to like jazz-based noise ambient, this may well be your thing. If you do not, this will probably just annoy you." (Jiituomas / Kuolleen musiikin yhdistys)

*

"Juuri tällä hetkellä kadun eniten maailmassa sitä, etten ole ikinä päässyt kuulemaan Keijo Virtasen kitaransoittoa live-tilanteessa. Millaisen aivomutaation se saisikaan aikaan!

"Keijo on täydellisen ainutlaatuinen muusikko. Kun hänen sähkökitaransa päästää nuotinkin ilmoille, ei voi erehtyä siitä kuka soittaa.

"Levyjen harventunut julkaisutahti on tehnyt hyvää Keijon musiikin vastaanottamiselle. Albumit kykenee nyt paremmin käsittelemään yksilöinä, niiden erikoislaatuisuudet tulevat paremmin esiin. Uusimmalla Maailma hetkinä -levyllään Keijo on jättänyt viimeaikaiset maanläheisemmät blues-kuviot ja suuntaa suoraa tietä sisäavaruuteen. Levy pitää sisällään vain kaksi pitkää kappaletta, joista jälkimmäinen, "Yön hetkinä" ylittää puolen tunnin maagisen rajan. Kitaravoittoinen soitto on minimaalista, etsivää ja mykistyttävää.

"Kuuntelin levyä tänään ulkosalla kulkiessani pitkin Virnamäen ja jokivarren maisemia. Monet ovat hakeneet musiikkiinsa toiseutta ulkokultaisesta okkultismista, pakanallisuudesta ja shamanismista. Maailma hetkinä ei tarvitse hakemalla haettuja rituaalikoristeita. Kun aurinko paistaa ruskaisten puiden läpi ja Maailma hetkinä sulaa korvakäytäviin, on tällä levyllä voima pysäyttää aika ja muuttaa ympäröivä todellisuus ylimaailmalliseksi. Maailma on syntynyt, mutta ei kuole ainakaan ihan vielä." (Ville Moskiitto / Huuhkaja päivänvalossa)

*

"This was my first exposure to this Finnish psych icon and I found it to be quite a curious one. I feel safe in stating that Keijo sounds like absolutely no one else, but I’d be hard-pressed to conclude whether than is a good or a bad thing. I can’t imagine anyone else being able to sound like this, but it also seems pretty unlikely that they’d want to. Regardless, this album’s primary motif is overlapping layers of meandering, improvising guitars (mostly undistorted). There also seem to be some Indian or Chinese stringed instruments thrown in there as well.

"Keijo is a pretty inventive and idiosyncratic player though, as it seems like he has seamlessly assimilated a number of diverse threads (Delta blues, Indian classical music, the entire Sublime Frequencies roster, etc.) into his style. Unfortunately, there is a very significant catch: Maailma Hetkinä doesn’t ever cohere or go anywhere- Keijo just seems to amiably but formlessly improvise for however long he has decided a song will last (in this case, 15 to 35 minutes).

"Thankfully, there is generally a lot of weirdness unfolding in the periphery to keep me interested. The most notable surprise is that Keijo occasionally launches into subtly eerie Tuvan throat-singing, but there are also field recordings (usually of water), oddly disconnected and distant-sounding global percussion, jaw harps, a doorbell, and a gong. Also, he periodically and unexpectedly sings briefly in his own strange, nasal voice (delivering an ancient Finnish poem about the creation of the universe).

"Occasionally, Keijo weaves these elements together into a denser-than-usual web of layers or seems to improvise a bit more passionately, but that is as close to structure or dynamic variability as he ever gets- he seems quite content to stay as amorphous as possible at all times (“The soundscape of the piece is like the night – you swell and churn, and sometimes something solid may come up,” as the Luovaja website cryptically puts it). Ultimately, I like this album, as it is strange, pleasant, and weirdly absorbing, but it never truly grabbed me or made me want to hear more." (Anthony D'Amico / Foxy Digitalis)