lvjcdr011
cd-r, edition of
50
31:20
May 2009
Aina kun mä tuun, mä kuolen pikkaisen (3:33)
Sokkarin liukuportaat (3:13)
Robootti (3:18)
Oi, Bianchina! (3:56)
Avaruushissi (3:06)
Rakkauslaulu robootille (3:56)
Kone rokkaa (3:23)
Hei beibi, drillaa mua (3:21)
Tottele minua kone (3:14)
All the tracks were written, performed and recorded by Pasi Palonen in his
bedroom in Tampere, Finland in January–April 2009. Also Manja Schielke sang on
tracks 5, 6 and 9. Pasi mixed the album and designed the cover art. Photos on
the cover were taken by Manja, Pasi, Pasi's mother and Mikko Jalkanen.
Thanks for Jaakob Karhu making the album possible; for Manja singing and
commenting the songs; for Larkku, the atomic fish and for Brecht reflecting the
music and useful commenting.
Sci-fi–lo-fi–indie-synthesizer-pop-rock from
the singer–songwriter–multi-instrumentalist Pasi Palonen's (also of Popsicle
People) solo project Paanpa. After last year's wonderful demo Mehujääihmisten
uneton uni comes Paanpa's
debut album, philosophical comment on the delicate relationship between man and
machine.
SOLD OUT
*************
Voiko kone rakastaa?
Voiko edes ihminen koskaan rakastaa? Voivatko ihminen ja kone koskaan löytää
toisensa? Entä miten onnistuu lihan ja metallin välinen intiimisuhde? Ne ovat
tärkeitä kysymyksiä, joista ei ole vielä edes väitöskirjaa tehty(!).
Ihmisenä, lihaisana koneena, en voi välttyä niiltä ajatuksilta, joita
biologiset, sisäämme koodatut seikat meissä aiheuttavat; ihastuminen,
vihastuminen, halu koskettaa ja tulla kosketetuksi, kyky tuntea ikävää ja ehkä
jopa niin sanottua rakkautta - ne ovat tuntemuksia, jotka ihminen on eristänyt
päässään tapahtuvista sähköisistä ilmiöistä ja nimennyt. Näinä aikoina osa
niistä on jopa tuotteistettu, niin että niitä voidaan myydä esimerkiksi
television ohjelmasisältönä tai ulkoasultaan räikeiden liikeyritysten
palveluina (puhumattakaan kaikenlaisista Internetin deittisivustoista).
Maailma, jota yritämme hahmottaa jokapäiväisessä elämässämme, on lopulta vain
ihmisen itsensä luoma. Niin ovat myös kaikki koneet, ja niin ovat kaikki tämän
päivän ihmisetkin. Muoto on mielivaltaa, ja tieteellisen nykykäsityksen mukaan
sieluakaan ei kai ole... Esitänkin perustavaa laatua edustavan kysymyksen: Mitä
eroa on kohdussa kasvaneella ja tehtaan linjastolla pala palalta rakennetulla
laitteella? Molemmilla on (ainakin useimmissa tapauksissa) jonkin sortin
kalkulaatioihin kykenevä käyttöjärjestelmä alisovelluksineen.
Tieteiskirjallisuuden kasvattamana yksilönä koen tehtäväkseni kysyä, spekuloida
sillä, mitä ihminen todellisuudeksi kutsuu. Vastauksia, ainakaan puolueettomia,
en odota koskaan saavani. Koen myös, että musiikki on aivan yhtä hyvä formaatti
näiden kysymysten esittämiseen kuin tieteelliset (tai tieteis-) julkaisutkin.
Tämän levyn myötä olen saanut mm. kokea konerakkautta, olla sadistisen
hammaslääkärin fantasioiden kohteena, surra omaa yksinäisyyttäni ihmisenä sekä
kaiken tämän taustalla rakentaa ja korjata omaa vinoa maailmankuvaani.
Levyn äänitin, teemaan vallan mainiosti sopien, omassa makuuhuoneessani, jossa
myös kirjoitin suurimman osan biiseistä. Jaakob Karhun ottaessa yhteyttä levyn
tekemisestä noin puolet biiseistä oli olemassa jonkinlaisessa muodossa, mutta
heti ymmärsin, että tällainen levy siitä tulee. Olkoonkin, että biiseillä on
tapana ottaa aina välillä oma suuntansa ja ryömiä otteeni ulottumattomiin. Jos
uskon johonkin, niin siihen, että asioilla on tapana järjestyä, tarkoitti se
sitten hyvää tai huonoa, selkeää muotoa tai vaikeammin havaittavaa kuviota.
Niin kävi myös Ihmisen ja koneen välisen ystävyyden kanssa.
– Pasi Palonen,
Tampereelle toukokuussa 2009
*
Can a machine feel love? Can
even a human being feel love? Can a human and a machine ever find each other,
romantically? What about an intimate relationship between flesh and cold, cold
metal? These are important questions of which no-one has ever written even a
doctoral thesis(!).
As a human being, as a machine of flesh, I've been coded with these biological
scripts that cause us to feel crush, hate, the need to touch and be touched,
the ability to feel sorrow and even so-called love - these are emotions,
electrical phenomena going on in the brain, that man has located and given them
names. These are the days of making a consumer product from every basic need
man has, so that these needs can be sold for example as part of TV's programme
flow or as a sex shop's services (not to mention all those dating sites over
the Internet).
The world we try to perceive every day is after all created by man. Man has
also created every machine and every human being of today. Form is discretion,
and there is no soul... So, I make a profound question: Is there really a
difference between a creature grown in a womb and a machine, built up piece by
piece in a factory? These both creations have (in most cases) some sort of an
operating system with some sub programs.
As an individual raised by science fiction literature, I strongly feel the urge
to ask, to speculate about the thing called 'reality'. I do not expect getting
neutral answers, if any. I also feel that pop music is as good a format to make
these questions as a scientific (or a science fiction) publication is.
I have been honoured to feel a machine kind of love, to be a guinea pig for a
sadistic dentist's dark fantasies, to mourn my own loneliness, and between all
of this I've been conceiving and amending my own views of this planet, Earth.
I recorded this record in my bedroom where I also wrote most of the songs. When
Jaakob Karhu contacted me about making this CD-R, about half of the songs
existed in a form or another. Quickly I understood what it was going to be, even
if my songs tend to take a direction of their own and crawl out of my reach. If
I believe in something, it is that things tend to work out somehow - may the
results be for good or bad. This
happened to 'Ihmisen ja koneen välisestä ystävyydestä', too.
– Pasi Palonen,
Tampere in May 2009
*
REVIEWS
"– – Paanpa on kova! Paljo parempi ku
uusin Risto (jos niitä nyt voi ees verrata, mutta kuitenkin)." (Heikki
Kippola / ooooo)
*
"Luova-levymerkin tähänastiseen
katalogiin ei varsinaisia täysosuma-albumeja ole montaa osunut, mutta
julkaisujen ennalta-arvaamaton monipuolisuus on ollut kovin ilahduttavaa.
"
Varsinaiseen kultasuoneen on Luovaja näppinsä iskenyt Paanpan kohdalla.
Tamperelaisen Pasi Palosen makuuhuoneaktin toinen levy on pieni poptaivas, joka
onnistuu jotakuinkin kaikilla tasoilla mitä nyt kärkevä kriitikko pystyy edes
keksimään.
"Jokusta kitaravoittoista biisiä lukuunottamatta Paanpa piipittää eteenpäin
elektropopin voimalla ja vallan raikkaankuuloisesti. Kotikutoinen, päiväpeiton
makuinen koneromantiikka tuo vääjäämättä mieleen Kraftwerkin ja pirteä
synasäpinä myös Tv-resistorin, mutta yllättävämpiäkin assosiaatioita ilmenee,
kuten nyt vaikkapa Karkkiautomaatti, Aknestik tai jopa Noitalinna huraa.
"Ihmisen ja koneen välisestä ystävyydestä viehätti heti ensikuuntelulla niin
paljon, että pistin levyn tehotestiin: toistuvaan päivittäiseen kuunteluun.
Testi on paljastanut, etten ole osannut (ainakaan vielä) kyllästyä laisinkaan.
Pienimuotoinen pop-klassikko jo syntyessään? Allekirjoittaneen mielenhäiriö?
Enpä tiiä, mutta Virallinen Kesähittitarkastaja toteaa Kesän 2009 Viralliseksi
Kesähitiksi Paanpan kappaleen "Aina kun mä tuun, mä kuolen
pikkaisen"." (Ville Moskiitto / Huuhkaja päivänvalossa)
*
"Lähes kaikille tuntematon Paanpa on
yhtä kuin Pasi Palonen, joka laitteineen ja aivoineen on saanut aikaan
ainutlaatuista musiikkia. Yhdeksän kappaleen mittaisen albumin otsikko on
ohjelmallisuudessaan erittäin kuvaava. Elektronisen popin alueella
liikuskellaan, mutta akustinen kitara kulkee myös matkassa. Naivistiset tekstit
paneutuvat mekaanisiin rakkaussuhteisiin, robottina olemisen vaikeuteen tai
vaikkapa Sokkarin liukuportaiden futuristiseen viehätysvoimaan.
"Ihminen ja kone -tematiikka palautuu helposti Kraftwerkiin, jonka vaikutus on
kuultavissa. Etenkin Paanpaa ja saksalaisia uranuurtajia yhdistää rauhallinen
ja ymmärtävä koneromanttisuus, sekä taipumus minimalismiin. Toisaalta
esimerkiksi levyn helmiin kuuluva Avaruushissi muistuttaa aiheensakin
puolesta Grandaddyn kulta-aikojen tuotoksia. Verrokit ovat kovia, mutta
kova on myös Paanpan sävellysten taso. Ilmavat kuljettelut, oikeanlainen
tasalaatuisuus ja vaivattomuus imaisevat äkkiä mukaansa. Hyvänä merkkinä on
pidettävä sitäkin, että henkilökohtainen suosikkibiisini tuntuu vaihtuvan
jokaisella kuuntelukerralla. Välillä se on Karkkiautomaatti-henkinen Robootti,
välillä taas likaisesti nykivä Aina kun mä tuun, mä kuolen pikkaisen.
Muitakin vaihtoehtoja löytyy, vaikka loppua kohden levyn ote valitettavasti
pääsee hiukan höltymään.
"Paanpa on sopivasti vakavissaan. Vaikka teknologiasta ja roboteista lauletaan,
ei mahdolliseen scifi-huuruun upota. Hipsterimäinen yltiötiedostavuus ei
myöskään tule kysymykseen. Nämä ovat lauluja, joista huokuu välittäminen.
Näissä viitsitään ihmetellä asioita. Paanpa on koneen ja sinun ystävä."
****½ (Antti Hurskainen / Desibeli.net)
*
"Allekirjoitan kyllä melkein jokaisen
Antin sanan ja haluaisin vielä lisätä, että semmosesta vanhemmasta koneilusta
tulee Kraftwerkin lisäksi paikoin mieleen myös Organ, eli ei tässä ollenkaan
hassummissa altaissa uiskennella. Valloittava levy! 4/5" (jani_e, Desibeli.net user comment)
