Bearly Queen: The Infamous Commercial Suicide Album

lvjcdr007

cd-r, edition of 50
68:21

April 2008

Lost in The Snow (16:46)
If… (16:25)
Largo (16:51)
Metal Music Machine (Parts I, II & III) (18:17)

All compositions created using samples by Bearly Queen.
3.–25. March 2008, Oulu.

Using samples from popular music and making them unpopular. Results vary from large scale spacy floating in the way of Tangerine Dream's Zeit to more proggy electronic wanderings.

*********

Bearly Queen's music has more in common with the electronic pioneers and tape manipulators of the late 60's and early 70's than the present day artists of digital worlds, even though he is working with the home PC instead of tapes nor any actual Instruments.

BQ sees his role more like a painter or a sculptor rather than a musician. Any sound or sample, if only a short snippet, can be the basis for a larger composition. He works on the spur of the moment. The greater picture of his works is only visible after the work is done, even for himself.

BQ cannot play any instrument. That doesn't stop him anymore, he found other ways.

Brian Eno once said: "I'm an anti-musician. I don't think the craft of music is relevant to the art of music."

I think that's true.

H. K., Monday, March 31st 2008

*************

Bearly Queenin musiikilla on enemmän yhteistä 60-luvun lopun ja 70-luvun alun elektronisten pioneerien ja nauhamanipuloijien kanssa kuin nykypäivän digitaalisen maailman artistien – olkoonkin, että hän työstää musiikkiaan koti-PC:llä nauhojen tai varsinaisten soitinten sijasta.

BQ näkee itsensä enemmänkin maalarina tai kuvanveistäjänä kuin muusikkona. Mikä tahansa ääni tai sämple, olkoon kuinka lyhyt, voi olla perustana suuremmalle lopputulokselle. Hän työskentelee hetken inspiraatiossa. Hän tuotostensa kokonaiskuva on nähtävissä vasta työn valmistumisen jälkeen, myös hänelle itselleen.

BQ ei osaa soittaa mitään soitinta. Se ei häntä enää estä, hän on löytänyt muita tapoja.

Brian Eno on sanonut: "Olen anti-muusikko. En usko, että musiikin taito olisi oleellista musiikin taiteelle."

Uskon sen olevan totta.

H. K., maanantaina 31.3. 2008

*************

REVIEWS

"Bearly Queenin musiikki on merkillistä tavaraa. Avausraita lost in the snow on hidasta, heleähköä ja varsin kliinisen oloista ambientia. Siinä on tiettyä haikeutta ja sävyistään huolimatta hyvin orgaaninen sointi, tavalla joka tuo mieleen Hein kaltaiset akustista ambientia tekevät yhtyeet. Toisena soiva if… sekin vielä noudattaa suunnilleen samaa linjaa, vaikka päämelodiaa hajotetaankin hiukan kappaleiksi ja mukana on selkeämmin sykettä. Largo onkin sitten jotakin aivan muuta - melodia hajotetaan oikein tosissaan, mutta silti vielä niin hallittuna ettei synny vaikutelmaa täydestä kaaoksesta. Sen sijaan on kyllä ensi alkuun helppo luulla että soittimessa tai levyssä on vikaa. Ja päätösraidalla purku viedään loppuun asti, sykkeen ja sirinän kera, kuitenkin niin ettei tule sellainen olo etteikö tilanne olisi yhä täysin artistin kontrollissa.

”Rakenteellinen idea on sinällään hieno, melodiat kauniita, ja kappaleiden perusluonteissa riittäviä eroja. Ne ovat kuitenkin niin pitkiä, että jossakin vaiheessa kuulija alkaa lähes väistämättä puutumaan, eikä peruskonsepti, kekseliäisyydestään huolimatta, jaksa kannatella albumia sen koko lähes 70-minuuttista matkaa. Jäin kaipaamaan suurempaa vaihtelua ja muuntelua kunkin raidan sisällä, vahvistamassa matkaa eheästä kohti rikkinäistä. Nyt käsissä on yhden tempun kokeellisuutta, joka kyllä kiinnostaa, mutta ei tarpeeksi kauaa, ja jossa jokainen uusi raita jää askeleeksi heikompaan suuntaan." (Jiituomas/ Kuolleen musiikin yhdistys)

*

"Bearly Queen's music is weird stuff. The opening track, lost in the snow, is slow, bright and quite clinical-seeming ambient. It has a certain touch of melancholy and, despite the tones, a very organic feel that reminds me of bands creating acoustic ambient, such as Hei. The second track, if…, too follows the same style, despite slightly breaking down its main melody and adding some pulsation. Largo is something else - the melody is broken down for real, yet still in a controlled enough manner that no feel of real chaos is created. It is easy to believe the record or the cd player is broken at first, though. And on the final track the disassembly is taken to a conclusion, with squeal and pulse, yet still in a way that shows the artist is fully in charge of the process.

”The structural idea is in itself good, the melodies beautiful, and there's enough difference in the tracks' basic nature. Yet they are so long that at some point the listener starts to inevitably feel numb, and the main concept, despite its cleverness, can't hold the album interesting for the whole 70 minutes. I was left wanting greater change and mutability within each track, strengthening the road from intact to broken. As it is now, the album feels like a one-trick pony, which is interesting, yes, but not for long enough, and where every new track is a step towards the weaker." (Jiituomas /Kuolleen musiikin yhdistys)

*

"Noniin, tässä yhdistyvätkin sitten mainiosti kahden ekan bq-levyn parhaat puolet. Toisaalta kappaleet ovat riittävän pitkiä toimiakseen ambientina, toisaalta ne sisältävät sen verran kehittelyä, ettei kuulija pääse kyllästymään. Myös kappaleiden välillä on mielestäni riittävästi vaihtelua, vaikka samoja työstötapoja onkin osittain kuultavissa läpi levyn. Ainakin tämä on helpompi nieltävä kuin se ilmeisenä esikuvana toiminut Lou Reedin albumi.

”Levy vaatii selkeästi attentiivista kuuntelutapaa, sillä biisien juju piilee yksityiskohdissa, jotka tahtovat jäädä huomaamatta taustamusiikkina kuunnellessa. Lo-fi-soundeissakin on sellaista rupista kauneutta, joka vaatii tarkkaa korvaa. Kuulokkeita voi suositella.

”Erityisesti pidän ehdottomasti ykkösraidasta. Se onnistuu olemaan kepeä ja melodinen lipsahtamatta pinnallisen new age -meiningin puolelle. Biisi tuo tunnelmallaan mieleeni Fenneszin Endless Summer -albumin, joka onkin yksi kaikkien aikojen lemppareitani. Ei siis erityisen talvisia mielikuvia nimestä huolimatta.

”Kolmosraidasta tykkäsin kanssa, joskin se olisi kaivannut tukevampaa miksausta vyöryäkseen kunnolla tajuntaan. Kakkos- ja kolmosraidoissa esiintyneet rumpukompin pätkät olisi mielestäni voinut jättää poiskin, kappaleet eivät niitä selvästikään kaipaa.

”Nelosraita erottuukin sitten joukosta erikoisen rakenteensa ansiosta. Kun nyt tälle linjalle oli lähdetty, olisi rakennetta voinut lähteä rikkomaan härskimminkin viemällä kappale yllättäen aivan toiseen suuntaan, kuten siinä 16:30:n jälkeen melkein tehtiinkin.

”Kaiken kaikkiaan pienistä kömpelyyksistä huolimatta erittäin hyvä kokonaisuus, joka kestää, ja itse asiassa jopa vaatii useampia kuunteluja. Eikä 68 minuutin pituuskaan tunnu tässä tapauksessa liialta.

****" (Riley /Palasokeri)

*

"Bearly Queenin The Infamous Commercial Suicide Album (Luovaja, 2008, CD-R) säväyttää ensi kuulemalla jo siksikin, että siinä on melkoisen tuore näkökulma sample-pohjaiseen musiikkiin. Kokonaan sampleilla tehty levy on pitkäjänteistä, jokseenkin kosmista mutta myös rosoista ambientia, joka ei tuudita uneen vaan pitää varpaillaan. Helposti voisi jäädä vain hämmästelemään sen legopalikkamaisesti koottuja pitkiä ja hitaita kaaria ellei musiikki olisi myös pirskatin kaunista ja kiinnostavaa. Ja hauskaakin. Olen vaikuttunut." (Ville Moskiitto / Huuhkaja päivänvalossa)

*

"more than an hour to realize that I had the TV on as well. Not sure if this is a good sign, in fact I’m pretty sure it isn’t. Bearly Queen’s electronic drones certainly need room, and volume, to breathe. If you don’t turn up your stereo, “The Infamous Commercial Suicide Album” is likely to disappear into the ether.

”Second go, then. This time the setting is another archetypal listening situation: via headphones on the way to work. With added texture and granularity the floating drones of the opener “Lost in the Snow” are gaining momentum. Bearly Queen’s manipulation of samples becomes more apparent but still fails to be engaging. Somehow, this music manages to be both soothing and uncanny – not a small achievement, but I still feel tension is missing from the four compositions. Which isn’t great, as the album clocks in at a hearty 68 minutes.

”Third and last setting: amplified iMac, volume cranked up for maximum impact. It doesn’t come as a surprise that the sounds are now leaning towards the sublime. The lack of tension turns out to be not one of development: “Lost in the Snow” is arranged almost symmetrically, with the sound swelling for the first eight minutes and ebbing away for the second half of the track. Well. For all its transcendental grandeur (which strikes me as a bit forced), Bearly Queen’s tracks lack cinematic quality. With the exception of the sombre moods of “Largo”, I would be hard pressed to offer any visual connotations. In the final track, “Metal Music Machine (parts I, II & III)”, straight beats come out of the blue, sounding almost like minimal techno, Kompakt-style. That doesn’t last long, though, and soon gives way to ambient simmering. Again, and even under ideal listening conditions, the track strikes me as somewhat contrived and much too long.

”Released by Luovaja and limited to 50, “The infamous Commercial Suicide Album” is still available at the time of writing. The cover photograph, by the way, is as beautiful as it gets. 5/10" (Jan Arne-Sohns / Foxy Digitalis)